Väliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita jäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten latoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi aamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde, ikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.
Ja sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat kuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se tuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi avartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.
Mutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten pyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän väänteli käsiään.
»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta jäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»
Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen kantamaan veneitä ja laivoja.
Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:
»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua ankeriasta.»
Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.
Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.
Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui: