Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä kuullessaan.
Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei palvelijaansa hukkaan heitä.
3.
Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi. »Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet? Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa? Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen vuotias.»
Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei
Ödsmålskilin rantaan.
Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.
Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja hiottu.»
Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja laulaen.
Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet mukanaan pirttiin.
Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää mielestään kaikki pahat aatokset.