Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin. Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.
Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille: »Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»
»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut laittaa mökin maallesi.»
Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella. Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon. Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat, joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset, visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne viimein lähtivät tiehensä.»
Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen pappilassa käydessään oli tapahtunut.
»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa lohdutusta siitä mistä saisi.
»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»
4.
Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.
Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»