Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.
Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka liekit pilvissä roihusivat.
Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko heille jotakin tapahtunut.
Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.
Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.
Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan, niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.
Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.
Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.
Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.
Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään pyytääkseen olemaan ääneti.
Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään, yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme ja tappoivat meidät.»