"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.
Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.
Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät silkki- ja villariepuja.
Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: "Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."
Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa lakkaamattomalla pilkkahymyllä.
Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.
Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.
Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.
Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois täältä maasta ja katselit tähtiä.
Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen yläpuolella.