Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit kuollut ja muserrettu.
Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut kauniin Mariannen sieluun.
Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi Marianneksi.
Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.
Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.
Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet hänessä.
Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.
Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa perspektiivissä.
Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei kauempaa.
Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä ulkopuolelle.