Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka ulottuivat lattiasta laipioon.
Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.
Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli
Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka
Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja
vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!
Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.
Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.
Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, ainoakaan käsi kokoa niitä.
Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.
Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.
Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.
Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva Gustava Sinclairea.