Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi keittiöön ja aina ruokakomeroon.
Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.
Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta
lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki
Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.
Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.
"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta.
"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva.
"Patruunako?"
"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen."
Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.
"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta.
"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen antanut keräytyä sinne niin paljon rojua."