"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen.
"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos…"
Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.
"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on."
"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta.
"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo sen myydä."
"Hän on hullu."
"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin joudumme mieron selkään kuten majurinrouva."
"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta.
"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi antanut."