"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta.
"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa mitään, en."
"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen."
"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä."
"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?"
"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai työntää kaikki ihan pilkkahintaan."
Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.
"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta."
"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, Gösta."
Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo nainen, mutta niin hyväsydäminen.