"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa.
Rouva puhkesi itkuun.
"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä."
Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu — joskus täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet kuuliaisuuteen — mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle koko totuuden.
"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole nähnyt häntä sen yön jälkeen."
Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.
Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.
Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät pysähtyivät, tarjouksia ei tehty.
Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.
"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?"