Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.
Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: "Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.
Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen kuin seuraavana päivänä.
Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi Mariannen puheille.
Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.
"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla vaarallista tulla lähelleni."
Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi nauttia Mariannen näkemisen autuutta.
Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.
Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.
Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.