Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin sanoihin. Oli autuus nähdä hänet.
Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.
Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.
Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.
Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi pitää!
Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla halajaisi?
Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.
"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun täytyy mennä kotiisi, rakastettuni."
Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne eivät tulleet lausutuiksi.
Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan halkaistakseen.