Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.
Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja raskaiksi.
Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi saanut tahran auringonloistoonsa.
Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut kauneutensa, ei heittäytynyt suruun.
Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko hänen ruumiissaan.
Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!
Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!
Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä kuolemansynnin Mariannen vuoksi.
Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.
Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan.
"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli.