"Gösta Berling on hyvin häilyvä."
"Siitähän ne syyttävät minua."
Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.
"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. Minä pyydän: anna minulle anteeksi."
"En voi antaa sinulle anteeksi."
Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.
Hän ei tahtonut menettää Göstaa.
"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"
"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi poljettavan, sinä niinkuin muutkin."
"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa omasta itsestäni."