Gösta työnsi hänet luotaan.
"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."
Niin sanoen hän meni.
Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.
Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.
Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.
Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.
Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.
Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli herännyt niin myöhään!
Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.