Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa kivussa.
Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä.
Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei
Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.
Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.
Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi sellaisille säkeille.
Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.
Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.
Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.
Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.
Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta päivää!"
Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet Göstan takaisin hänelle.