Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.
Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.
Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi salaisia voimia.
Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.
Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.
Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama ihminen on ne kirjoittanut.
Laps, olet lempinyt; koskaan et
nyt rakkauden riemua maistaa saa.
Myrsky on sielusi myllertänyt.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei riemus tornikorkeat kuohut käy.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin,
ei koskaan, ei!
Laps, olet lempinyt; koskaan ei sun sielusi loimua nyt. Sinä olithan kuin kulo kuivunut ja hetkeksi liekkihin leimahdit. Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan lens' taivahan linnut kirkuen pois. Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et —
Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden ääntä kuulla saa! Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, joka koulunpenkillään ikävöi ulos vapauteen sekä leikkiin, mut kukaan ei kutsu nyt. Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: ei kutsuta, ei!
Laps, ainoas mennyt on, mennyt kera rakkaus kaikki ja riemu sen. Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois sinut siivin hän ilmoja liitelemään! Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, hän on mennyt, hän joka yksin sydän-uksesi avata ties.