"Oh, loruja, Henrik."
"Olet kaunein koko Vermlannissa."
"Enpäs olekaan."
"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."
"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."
"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et ainakaan voi kieltää."
Ei, sitä ei Anna voinut.
Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." — "Hänellähän on jo keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin verettömät ja leuka niin kiverä?"
Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja parantelivat niitä.
Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla kääntymättä.