Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana puhellut hänen kanssaan.
"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita on."
Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.
Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla enää koskaan palaamatta.
Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.
Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua eikä lohdutusta.
Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs turvonnutta jäsentä.
Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä rahaa."
Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!
Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.