Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he laskevat soittimet käsistään.
Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä valtava sankari kavaljeerien joukossa.
Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen koskettimia.
Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista kuudestaneljättä sonaatista.
Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä hänelle avaamaan.
Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon äänensä.
Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.
Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä klaveeri, eikä mitään muuta.
Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.
"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"