Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.
Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt kuulisi.
Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.
"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.
"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on minut täyttänyt autuudella.
"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.
"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. Autuasta oli sinua nähdä.
"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.
"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla?"
Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.