Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.
Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä onnelliseksi.
Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko sinä unohtanut kärsimisen taidon?
Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!
Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä kestää.
Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.
Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole välttänyt kärsimystä!
Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.
Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.
"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa.
"Nythän sinä olet taas ennallasi."