"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä voittaisit?"
"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen niitä metsäpolulla.
"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa köyhille, siinä on parannukseni."
"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn."
"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako minua köyhistä!"
"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. "Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'"
"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle sellaista surua!"
"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!"
Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi tuska.
"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!"