"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn."
Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui polvilleen sängyn viereen.
"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne."
Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen:
"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla itsekin."
Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.
"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan."
Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.
"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. — Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, jotka vielä elämme.'"
Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin kuoleman varjo olisi langennut häneen.