Ei ole hänellä mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy nähdä lapsensa, nähdä hänet läpi koko elämän.
Tuo suuri ikävä poistaa viimein hänestä kaiken pikkumaisuuden ja kaiken epäilyksen. Hän rakastaa, hän rakastaa, hän ei voi elää ilman kuollutta. Hän tuntee, ett'ei hän voi välittää kenestäkään muusta. Ja kun kevääntulo on jo täydessä touhussaan, kun mättäät ja kummut taas alkavat paljastua hautausmaalla, kun rautaristien sydämmet taas alkavat helisten soida, ja helmikukkaset loistavat lasilaatikoissaan ja kun maa vihdoinkin voi avautua pienelle kirstulle, silloin hän on jo antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän asettaa kummulle.
Poikki ristin käsivarresta käsivarteen on kirjoitettu selvin, valkoisin kirjaimin:
TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.
Ja sitten alapuolella ristin varressa on hänen oma nimensä.
Hän ei välitä siitä, vaikka koko mailma saa tietää, mitä hän on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, ainoa tärkeä on, että hän ilman teeskentelyä saa rukoilla lapsensa haudalla.
HERRA JA PYHÄ PIETARI.
Se oli siihen aikaan, jolloin Herra ja Pyhä Pietari juuri olivat saapuneet Paratiisiin, vaellettuaan maan päällä puutetta kärsien monta murheen vuotta.
Sen arvaa, että se oli ilo Pyhälle Pietarille. Sen arvaa, että toista oli istua paratiisin vuorella ja katsella alas maailmaan kuin kerjäläisenä vaeltaa ovelta ovelle. Toista oli kävellä maan päällä, jossa ei ollut tietoa, saisiko kattoa päänsä päälle myrskyisenä yönä vai olisiko pakotettu kuleksimaan ulkona tiellä pakkasessa ja pimeässä.
Voipi ajatella, miten iloista mahtoi ollakaan vihdoin saapua oikeaan paikkaan semmoisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei näet suinkaan aina voinut olla varma siitä, että kaikki loppuisi hyvin. Ei hän voinut sille mitään, että väliin oli tullut epäilleeksi ja olleeksi levoton, sillä olihan Pietariparan oikeastaan vaikeata ymmärtää, mitä se hyödytti, että he näin puutetta näkivät, jos Herra kerran oli koko maailman herra.