Ja nyt ei enää milloinkaan ikävä häntä kaiveleisi. Sen uskoo, että hän oli siitä iloinen.
Nyt häntä oikein nauratti koko tuo kurjuus, jota hän ja Herra olivat saaneet kärsiä ja mitenkä vähään he olivat saaneet tyytyä.
Kerran kun hänestä elämä jo oli alkanut tuntua niin mahdottomalta, ett'ei hän sitä enää voisi kestää kauvempaa, oli Herra ottanut hänet kanssaan ja alkanut vaeltaa ylös korkealle vuorelle, sanomatta hänelle, mitä heillä oli siellä ylhäällä tekemistä.
He olivat kulkeneet ohi kaupunkien, jotka olivat vuoren juurella, ja linnojen, joita oli ylempänä. He olivat sivuuttaneet talonpoikaistalot ja tunturimajat, ja he olivat jättäneet taaksensa viimeisen halonhakkaajan kiviluolan.
He olivat viimeinkin tulleet sinne, jossa vuori seisoi paljaana ilman kasveja ja puita, ja jonne eräs erakko oli rakentanut majansa voidakseen auttaa hätääntyneitä matkustajia.
Sitten olivat he kulkeneet lumikenttien yli, jossa murmelieläimet nukkuvat, ja saapuneet villien läjiintyneiden jääröykkiöiden luo, joita oli syrjällään ja kallellaan, ja joiden ylitse tuskin kalliovuohi pääsi kulkemaan.
Sieltä ylhäältä oli Herra löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli maannut kuoliaaksi paleltuneena jäällä, ja hän oli ottanut pienen punatulkun käteensä ja pistänyt poveensa. Ja Pyhä Pietari muisteli tuumineensa, olisikohan tuo lintu tuleva heidän päivällisruuakseen.
He olivat kulkeneet pitkän aikaa liukkailla jääkappaleilla, ja Pyhästä Pietarista oli tuntunut, ett'ei hän milloinkaan ole ollut näin lähellä kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja kuoleman pimeä sumu ympäröi heitä, ja mikäli hän muisti, ei siellä ollut enään mitään elävää. Ja kuitenkaan eivät he olleet päässeet pitemmälle kuin vuoren keskikohdalle.
Silloin oli hän pyytänyt Herralta että hän saisi kääntyä takaisin.
"Ei vielä", sanoi Herra, "sillä minä tahdon näyttää sinulle jotakin, joka antaa sinulle rohkeutta kantamaan kaikki surut."