Heti tämän kuullessaan, Herra nousi ja lähti etsimään Pyhää Pietaria.
Hän löysi hänet paratiisin syrjäisimmästä paikasta. Pyhä Pietari makasi maassa, niinkuin olisi hän ollut liian heikko pystyssä pysymään, ja hän oli repinyt vaatteensa ja heittänyt tuhkaa hiuksiinsa.
Kun Herra näki hänet niin murheellisena, istuutui hän maahan hänen viereensä ja puhui hänelle aivan niin kuin hän olisi tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet tämän maailman kurjuudessa.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut, Pyhä Pietari?" sanoi
Herra.
Mutta niin voimakas oli Pyhän Pietarin suru, ett'ei hän voinut mitään vastata.
"Mikä sinut noin surulliseksi on saattanut Pyhä Pietari?" kysyi Herra uudelleen.
Kun Herra uudisti kysymyksen, otti Pyhä Pietari kultakruunun päästään ja viskasi sen Herran jalkoihin, ikäänkuin sanoakseen, ett'ei hän tahtonut olla vähääkään osallisena hänen kunniastansa ja ihanuuksistaan.
Mutta Herra ymmärsi kyllä, että Pyhä Pietari oli niin epätoivoinen, ett'ei hän tiennyt mitä teki, eikä vihastunut hänelle.
"Voisit viimeinkin sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä lempeästi kuin ennenkin ja vieläkin suurempi oli rakkaus hänen äänessään.
Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari ylös, ja silloin näki Herra, että hän ei ollut ainoastaan surullinen, vaan myöskin vihastunut. Hän tuli Herraa vastaan nyrkkiä puiden ja silmät säihkyvinä.