Ja Ingrid alkoi uudelleen kertoa. Mutta ei hän ehtinyt pitkälle, ennenkun hänet keskeytettiin. Hänen armonsa teki aivan samoin kuin neitsyt Staava. Hän nousi ylös, työnsi pois huivin ja katsoi Ingridiä silmiin. — Niin, niin — sanoi hänen armonsa, puhuen itsekseen. Minä ymmärrän sen. Minä ymmärrän, että hän totteli noita silmiä.
Ensikerran elämässä kiitettiin Ingridin rohkeutta. Vuorineuvoksettaresta hän oli hyvin rohkea, kun oli tohtinut luottaa hulluun.
Olihan hän kyllä ollut peloissaan, sanoi Ingrid, mutta vielä enemmän hän oli pelännyt, että ihmiset hänet näkisivät semmoisena kuin hän silloin oli. Eikä taalalainen ollut vaarallinen, hän oli melkein viisas, ja hän oli niin hyvä.
Hänen armonsa tahtoi tietää, mikä mielipuolen nimi oli, mutta sitä ei
Ingrid tiennyt. Hän ei ollut kuullut muuta nimeä kuin Kilipukki.
Monta kertaa kysyi vuorineuvoksetar, mitenkä hänen oli tapana käyttäytyä, tullessaan myymään. Eikö Ingrid ollut nauranut hänelle ja eikö hän ollut hirveän näköinen, tuo Kilipukki? Oli jotain ihmeellistä kuulla hänen armonsa sanovan sanaa Kilipukki. Hän sanoi sen äärettömällä katkeruudella, ja kuitenkin hän sen lausui yhä uudelleen.
Ei, sitä ei Ingrid tehnyt. Ja hän ei nauranut onnettomille.
Vuorineuvoksetar näytti lempeämmältä, kuin miltä sanat kuuluivat. — Pieni ystävä varmaankin ymmärtää mielipuolia — sanoi hän. — Se on suuri lahja. Useimmat pelkäävät semmoisia ihmisparkoja.
Hän oli kuunnellut Ingridiä loppuun ja istui miettien. — Kun nyt pikku ystävällä ei ole kotia, — sanoi hän — niin pyydän hänen jäämään minun luokseni. Minä istun täällä yksinäni, vanha mummo, ja hän on oleva minulle seurana, ja minä huolehdin että hän saa kaikki mitä tarvitsee. Onko pieni ystävä tyytyväinen tähän?
— Voi tulla aika — jatkoi hänen armonsa — jolloin meidän täytyy antaa tieto pienen ystävän vanhemmille, että hän elää, mutta aluksi saa kaikki olla, niinkuin on, niin että pieni ystäväni ehtii tyyntyä. Ja pieni ystävä kutsuu minua tädiksi, mutta miksi minä kutsun pientä ystävää?
— Ingrid, Ingrid Berg.