— Ingrid — sanoi hänen armonsa miettien. — Kutsuisin mieluummin sinua toisin. Kohta kun tulit sisälle tähtisilminesi, ajattelin, että sinun nimesi pitäisi olla Mignon.
Kun tyttö nyt ymmärsi, että hän täällä saisi todellisen kodin, oli se uusi todiste hänelle siitä, että hänet jollain yliluonnollisella tavalla oli tänne tuotu. Ja hän kuiskasi kiitoksen näkymättömälle suojelijalleen, ennenkun meni kiittämään vuorineuvoksetarta, Staava neitsyttä ja Anna-Stiina muoria.
* * * * *
Ingrid nukkui uutimien ympäröimässä sängyssä, keinui höyhenpatjoilla, jotka olivat puolentoista kyynärän korkuiset, tuuman leveä reikäommel oli lakanoissa, ja silkkitakkiin oli kirjailtu ruotsalaisia kruunuja ja ranskalaisia liljoja. Sänky oli niin leveä, että hän saattoi maata mielensä mukaan, sekä pitkinpäin että poikkipuolin, ja niin korkea, että hän astui sinne ylös kahta rappusta myöten. Korkealla katon rajassa istui pieni amoriini ja laski kirjavan katoksen hänen ylitsensä, ja alempana sängyn laiteilla istuivat toiset amoriinit kohottaen ne laskoksille.
Samassa huoneessa, jossa sänky oli, oli myöskin vanha kuperapintainen piironki, kirjailtu sitronapuulla, ja siitä sai Ingrid poimia esille niin paljon valkoisia, tuoksuavia liinavaatteita kuin vaan halutti. Kaappikin oli siellä, täynnä kauniita, väririkkaita silkki- ja musliinipukuja, jotka vaan riippuivat ja odottivat, minkä niistä hänen armosta pukisi ylleen.
Kun hän heräsi aamusilla, oli hänen viereensä asetettu kahvitarjotin, jolla kimalteli vanhaa hopeaa ja vanhaa itä-intialaista porsliinia. Ja joka aamu pureskelivat hänen pienet valkoiset hampaansa hienoa, valkoista vehnäleipää ja ihanaa mantelileivosta. Joka päivä puki hän ylleen ohuen musliinipuvun, kaulassa pitsinen huivi. Tukka sidottiin solmulle niskaan, mutta otsaa ympäröivät kuin seppeleenä ohuet kiertokähärät.
Seinällä ikkunoiden välissä oli hänellä kapealasinen ja leveäkehyksinen peili, jossa hän voi katsella itseään ja nyykäyttää kuvalleen ja kysyä: — Oletko sinä tuossa, sinäkö siinä todellakin olet? Mitenkä olet tullut tänne?
Päivillä, jätettyään soman makuuhuoneensa, oli Ingridin tapana istua hienossa salissa, ommellen korutöitä tahi maalaten silkille, ja väsyttyään siihen, soitteli hän kitaraa ja lauleli pieniä lauluja, sekä puheli vuorineuvoksettaren kanssa, joka opetti hänen puhumaan ranskaa ja jonka huvina oli kasvattaa Ingrid hienoksi naiseksi.
Mutta lumottu linna se oli tämä, jonne hän oli tullut. Siitä hänen oli vaikea päästä. Sen oli hän tuntenut ensi hetkestä ja se johtui hänelle aina uudelleen mieleen.
Ei ainoatakaan ihmistä sinne tullut, eikä ainoatakaan lähtenyt sieltä. Suuressa rakennuksessa asuttiin vain parissa huoneessa. Toisissa ei kukaan käynyt. Ei kukaan mennyt ulos puutarhaan, ei kukaan sitä hoitanut. Pihalla olivat ainoastaan renki ja eräs vanha ukko, joka hakkasi halot. Ja Staava neitsyellä oli ainoastaan kaksi palvelustyttöä, jotka auttoivat häntä kyökissä ja navetassa.