Mutta aina oli pöydällä ruoka hienoa ja aina palveltiin ja puettiin hänen armoaan ja Ingridiä kuin hienoja ja korkea-arvoisia naisia.
Jos ei mikään muu menestynytkään vanhassa kartanossa, niin oli se ainakin paikka, jossa oli hyvä maaperä unelmille. Ja jos ei muita kasvia siellä hoidettukaan, niin oli ainakin Ingrid se, joka hoiteli unelmaruusujansa. Niitä kasvoi hänen ympärilleen aina, kun hänellä oli hiljainen hetki. Silloin tuntui hänestä kuin olisivat nuo unelmien punaiset ruusut muodostaneet katoksen hänen ylitsensä.
Ympäri saarta, siellä missä puut kumartuivat vettä kohti ja ojentelivat pitkät oksansa kahilikkoon asti ja jossa pensaat ja korkeat puut menestyivät, siellä oli polku, jota Ingridin oli tapana kulkea. Oli ihmeellistä hänen katsella puita, joihin oli täyteen piirretty kirjaimia, katsella vanhoja penkkejä ja lepopaikkoja ja kaatumaisillaan olevia huvihuoneita, niin lahonneita, ett'ei hän uskaltanut astua niihin.
Ajatella, että täälläkin on ollut ihmisiä, että täälläkin on ollut eloa ja haaveilua ja rakkautta, ett'ei tämä aina ole ollut lumottu linna!
Täällä alhaalla oli lumous kaikkein voimakkain. Täällä taas nuo hymyilevät kasvot lähenivät häntä. Täällä Ingrid kulki ja kiitti häntä, ylioppilasta siitä, että hän oli antanut Ingridin tulla tänne, jossa hän niin onnellisena eli, jossa häntä rakastettiin ja jossa hän unohti, miten kovia muut olivat hänelle olleet.
Ell'ei hän olisi johtanut kaikkea näin, olisi ollut mahdotonta, että
Ingrid olisi saanut jäädä tänne, aivan mahdotonta.
Ingrid tiesi hyvin, että se oli hän. Näin hurjia eivät olleet ajatuksensa ennen olleet. Ingrid oli aina ajatellut häntä, mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut hänen olevan niin lähellä itseään, että hän olisi ottanut Ingridistä huolehtiakseen.
Ainoa, jota hän ihmetteli, oli, milloinka ylioppilas itse tulisi, sillä tuleva hän oli kerran. Ei ollut mahdollista, ett'ei hän tulisi tänne. Näihin lehtokujiin oli hän jättänyt osan sieluansa.
* * * * *
Kesä kului ja syksykin. Joulu läheni.