— Ingrid neiti — alkoi Staava neitsyt eräänä päivänä melkein salaperäisesti. — Minun mielestäni neidin pitäisi saada tietää, että nuori herra, joka omistaa tämän talon, tulee kotiin jouluksi. Ainakin on se hänellä tapana — lisäsi hän huoaten.
— Eikä hänen armonsa ole maininnut minulle sanaakaan siitä, että hänellä on poika sanoi Ingrid.
Muuten ei se häntä ihmetyttänyt. Hän olisi pikemmin tahtonut vastata, että hän oli tiennyt sen koko ajan.
— Ei ole kukaan hänestä puhunut Ingrid neidille — sanoi Staava neitsyt — sillä hänen armonsa on kieltänyt meitä puhumasta hänestä.
Ja sen enempää ei Staava neitsyt tahtonut puhua.
Ingrid ei myöskään tahtonut enempää kysyä. Nyt häntä pelotti kuulla jotain aivan varmaa. Hän oli jännittänyt toiveensa niin korkealle, että hän pelkäsi itsekin niiden katkeavan. Voisihan totuus olla hyväkin tietää, mutta se voisi olla katkerakin ja tehdä tyhjäksi kaikki hänen ihanat haaveensa.
Mutta tämän jälkeen oli ylioppilas hänen ympärillään öin ja päivin. Hänellä oli tuskin aikaa puhua muitten kanssa. Ingridin täytyi alinomaa olla hänen kanssaan.
Eräänä päivänä huomasi hän, että lumi oli luotu lehtikujasta.
Ingridiä melkein pelotti. Tulisikohan hän nyt?
Seuraavana päivänä istui hänen armonsa ikkunan ääressä aina aamusta asti, ja katseli alas tielle. Ingrid istahti peremmälle huoneeseen. Hän ei rohjennut istua ikkunassa levottomuutensa vuoksi.
— Tietääkö Ingrid, ketä minä odotan tänä päivänä? kysyi vuorineuvoksetar äkkiä.