Tyttö nyykäytti päätään, sillä hän pelkäsi äänensä pettävän, jos puhuisi.
— Onko Staava sanonut sinulle, että minun poikani on omituinen?
Ingrid puisti päätään.
Hän on hyvin omituinen — — hän — — Minä en voi puhua siitä, minä en voi — — Saat nähdä itse. —
Se kuului sydäntä särkevältä. — Se vaikutti Ingridiinkin kamalasti. Mikä teki tässä talossa kaiken niin ihmeelliseksi? Oliko se jotain hirveää, josta hän ei tiennyt? Olivatko poika ja vuorineuvoksetar vihoin? Mikä oli syynä, missä oli vika?
Yhden hetken riehuvan iloisena, toisen epäilysten väristyksissä! Ingridin täytyi vetää esille koko jono näkyjä tunteakseen taas, että se oli hän, joka tulisi.
Eihän hän yhtään voinut sanoa, miksi hän niin varmaan uskoi, että se juuri olisi tämän talon poika. Voihan hän olla kuka tahansa siitä päättäen, mitä Ingrid tiesi. Oi, miten vaikeata oli, ett'ei hän milloinkaan ollut kuullut hänen nimeänsä!
Siitä päivästä tuli pitkä. He istuivat pitkässä äänettömässä odotuksessa iltaan asti.
Silloin tuli renki ajaen jouluhalkoja, ja hevonen seisoi pihalla niin kauvan kuin halkoja purettiin kuormasta.
— Ingrid — sanoi hänen armonsa kiivaasti käskien — juokse alas ja sano Antille, että hän ajaa pois hevosen. Heti, heti!