Tyttö juoksi alas rappusia ja tuli verannalle. Mutta tullessaan sinne, unohti hän huutaa rengille. Aivan kuorman takana näki hän pitkän miehen valkoisessa turkissa, suuri säkki selässä. Hänen ei tarvinnut nähdä, miten mies seisahtui ja niiasi niiaamistaan, tunteakseen häntä.
— Mutta, mutta — Ingrid vei kätensä otsalleen ja hengitti syvään. Voisiko hän milloinkaan saada selville tätä? Oliko hänen armonsa lähettänyt hänet alas tuon miehen tähden? Ja renki, miksi vei hän hevosen pois semmoisella kiireellä? Ja miksi otti hän hatun päästään ja tervehti? Mitä oli heillä tässä talossa tekemistä tuon hullun kanssa?
Silloin selvisi totuus Ingridille, selvisi musertavana ja kamalana, niin että hän olisi tahtonut huutaa. Se ei ollutkaan rakastettu, joka oli vartioinut häntä. Tuo hullu se oli. Ingrid oli saanut jäädä tänne senvuoksi, että oli puhunut hyvää hänestä. Senvuoksi, että äiti tahtoi lopettaa hyvän työn, jonka poika oli aloittanut.
Tuo Kilipukki, se oli nyt nuori herra.
Mutta Ingridin luo ei kukaan tulisi, kukaan ei ollut häntä kulettanut, ei kukaan häntä odottanut! Unelmia ne olivat, haaveiluja, näköhäiriöitä kaikki.
Voi, mitenkä katkeraa tämä oli! Jospa ei hän olisi koskaan odottanut!
Mutta yöllä, Ingridin maatessa uudinsängyssään, kirjavan katoksen
alla, uneksi hän yhä uudelleen näkevänsä ylioppilaan tulevan kotiin.
— Ethän sinä tullutkaan, toinen tuli — sanoi Ingrid silloin. —
Minähän tulin — vastasi ylioppilas. Ja unissa uskoi Ingrid häntä.
VII.
Oli päivä joulun jälkeisellä viikolla. Ingrid istui ikkunan ääressä pienessä salongissa ja ompeli korko-ompelua. Hänen armonsa istui sohvassa sukkaa kutoen, se oli nyt hänellä työnä joka päivä. Oli aivan hiljaista huoneessa.
Nuori Hede oli ollut kotona viikon päivät. Koko sinä aikana ei ollut Ingrid häntä tavannut. Talonpoikana hän eli omassa kodissaankin, nukkui renkituvassa ja söi kyökissä. Ei hän koskaan tullut sisään äitinsä luo.