Ingrid tiesi, että sekä vuorineuvoksetar että Staava neitsyt odottivat häneltä, että hän tekisi jotain Heden hyväksi, että hän ainakin saisi hänet jäämään kotiin. Ja häntä vaivasi se, että hänen nyt oli mahdoton tehdä heidän toivonsa mukaan. Hän oli epätoivoissaan itsestään ja siitä voimattomuudesta, joka hänet oli vallannut, sittenkun hänen toiveensa olivat musertuneet.
Tänä päivänä juuri oli Staava neitsyt tullut sisään ja kertonut, että Hede laittoi matkareppuaan lähtökuntoon. Tällä kertaa ei hän edes viipynyt yhtä kauvan kuin muina jouluina, sanoi hän, moittivasti katsoen Ingridiin.
Ingrid ymmärsi kaiken, mitä he olivat odottaneet häneltä, mutta hän ei voinut mitään. Hän työskenteli edelleen, sanomatta mitään.
Staava neitsyt meni ja hiljaisuus vallitsi taas huoneessa. Ingrid aivan unohti, ett'ei ollutkaan yksin, ja äkkiä valtasi hänet jonkinlainen tainnostila, jolloin kaikki hänen surulliset ajatuksensa muodostuivat mielikuvitelmaksi.
Hän ajatteli vaeltavansa läpi koko suuren asuinrakennuksen. Hän kulki monen salin ja huoneen läpi, hän näki ne edessään, huonekaluissa harmaat liinapäällystät, taulut ja kynttiläkruunut tyllikankaasen verhottuina, lattioilla paksun kerroksen tomua, joka lehahti liikkeelle hänen kulkiessaan. Mutta viimeksi tuli hän huoneeseen, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt, se oli hyvin pieni huone, jossa seinät ja katto olivat mustat. Mutta tarkemmin katsottuna, ei huone ollutkaan mustaksi maalattu, eikä se myöskään ollut mustalla kankaalla verhottu, vaan se oli niin pimeä senvuoksi, että seinillä ja katossa riippui yölepakkoja, toinen toisensa vieressä, koko huone oli ylitä ainoaa yölepakon pesää. Yksi ruutu oli eräästä ikkunasta rikki, niin että voi käsittää, miten eläimiä oli päässyt sisään niin uskomattoman paljon, että ne vaatettivat koko huoneen. Ne riippuivat siellä liikkumattomina talviunessaan, ei yksikään liikahtanut, kun hän astui sisään.
Mutta hänet itsensä valtasi semmoinen kauhu tuon näyn nähdessään, että hän alkoi vapista ja väristä.
Ne olivat kamalia nuo eläimet, joiden hän niin selvään näki siellä riippuvan. Kaikki olivat ne vaipan tavoin kietoneet mustat siipensä ympärilleen, kaikki olivat ne iskeneet yhden pitkän kyntensä seinään ja riippuivat siitä, nukkuen sikeintä unta.
Hän näki sen niin selvään, että hän ihmetteli, tiesikö Staava, että yölepakot olivat vallanneet kokonaisen huoneen.
Ajatuksissaan kulki hän nyt Staava neitsyen luokse ja kysyi häneltä, oliko hän ollut sisällä tuossa huoneessa ja oliko hän nähnyt ne eläimet.
— Tietysti minä olen ne nähnyt — sanoi Staava neitsyt. — Se on heidän huoneensa. Tietänee kai Ingrid neiti, ett'ei tässä maassa löydy ainoatakaan herraskartanoa, jossa ei jätettäisi yhtä huonetta yölepakoille.