— Eläimiä…
— Pukkia ehkä?
— Niin, enimmäkseen pukkeja.
Hede oli seisonut ja pitänyt kovasti kiinni hänen käsiranteestaan koko ajan. Nyt viskasi hän käden luotaan, oikein viskasi sen. Hän kääntyi pois Ingridistä, raivostuneena vihasta, niinkuin olisi Ingrid ilkeästi kertonut hänelle jonkun pahansuovan panettelun.
Mutta sen tunteen poisti toinen, joka liikutti häntä vieläkin syvemmin. Niin selvästi kuin olisi se ollut maalattuna, näki hän silmiensä edessä pitkän taalalaismiehen, kumarana, raskas säkki selässä. Hän aikoo sisään talonpoikaistupaan, mutta pieni, surkea koira tulee ulos häntä vastaan. Hän pysähtyy, niiaa niiaamistaan eikä tohdi mennä sisälle, ennenkun joku mies nauraen tulee ulos tuvasta ja ajaa koiran pois.
Kun hän näki tämän, valtasi tuo hirmuinen tuska hänet taas.
Tämä tuska poisti näyt, mutta nyt kuului ääniä. Huudetaan ja melutaan hänen ympärillään. Nauretaan, pilkkasanat satelevat tiheään ja kovaa. Kimakat lastenäänet huutavat kaikkein julmimmasti ja ilkeimmästi. On yksi sana, yksi nimi, jota yhä uudistetaan, jota huudetaan, kuiskataan, kähistään hänelle korvaan: — Kilipukki, kilipukki!
Ja kaikki tuo tarkoitti häntä, Gunnar Hedeä. Siinä oli hän elänyt. — Hän tunsi selvänä ollessaan saman selittämättömän pelon, joka häntä oli painanut mielipuolena. Mutta nyt se ei ollut pelkoa jotain ulkopuolella olevaa kohtaan, nyt hän pelkäsi itseänsä.
— Se olen minä. Semmoinen olen ollut sanoi hän ja väänsi käsiänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän polvillaan erään pienen penkin edessä ja itki, itki.
— Ja semmoinenko olen ollut? — Hän voivotteli nyyhkytysten välillä.
— Semmoinen olen ollut.