Jaksaisiko hän kestää sitä ajatusta? Pilkattu, halveksittu hullu. — Voi, anna minun tulla hulluksi jälleen! — sanoi hän ja löi kovasti penkkiin. — Ihminen ei jaksa tätä!
Hän pidätti henkeä silmänräpäyksen. Pimeys tuli häntä kohti kuin kutsuttu pelastaja. Se tuli kietovana häntä kohti, niinkuin sumu lähenee. Hänen huulensa alkoivat hymyillä. Hän tunsi, mitenkä piirteensä veltostuivat, mitenkä hän taas sai takaisin hullunkatseensa.
Mutta näin oli parempi. Sitä toista ei voinut kestää, eikä kantaa. Häväisty, pilkattu, naurettu, hullu! Ei, parempi tulla uudelleen siksi, eikä tietää siitä. Miksi palaisi hän takaisin elämään? Kaikki häntä ylenkatsoivat.
Pimeys kietoi hänet ensimmäisiin, keveisiin, kiihottaviin huntupitseihinsä.
Ingrid seisoi siellä, kuuli ja näki koko hänen tuskansa eikä tiennyt muuta kuin että kaikki pian taas olisi menetetty uudelleen. Hän näki niin selvästi, että hulluus taas alkoi saada hänet valtaansa.
Ja Ingrid oli aivan pelästynyt, kaikki rohkeus oli poissa. Mutta ennenkun Hede uudelleen tulisi hulluksi ja uudelleen niin araksi, ett'ei kukaan saanut tulla häntä lähelle, tahtoi hän ainakin ottaa hyvästit häneltä ja koko onneltansa.
Hede tunsi, miten Ingrid tuli ja polvistui hänen viereensä, pani käsivartensa hänen kaulaansa, posken hänen poskelleen ja suuteli häntä.
Ingrid ei pitänyt itseään liian hyvänä tulemaan lähelle häntä, hullua, ei pitänyt itseään liian hyvänä suutelemaan häntä!
Kuului kuin sihinää pimeyden sisästä. Nuo liehuvat hunnun helmat väistyivät syrjään ja näyttivät silloin käärmeen päiltä, jotka vaanivat häntä ja jotka sihisivät vihasta, ett'eivät saaneet häntä purra.
— Ei panna niin pahaksi — sanoi Ingrid. — Ei panna niin pahaksi.
Ei kukaan ajattele sitä, kunhan sinä vaan paranet.