Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä, suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.
Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla puusalvoilla varustetut ikkunat.
Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.
Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine, ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa, etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.
Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa. Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen, jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.
Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä katkeamattomana juovana.
Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."
"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti talostaan?"
"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin, oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen. Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas, Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."
Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä. Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja olevan etevän naisen kanssa naimisissa.