Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.
Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet puoleksi vajota maahan.
Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.
Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä, jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja niitä pidettiin rikkaruohoina.
Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä paraiten viihtyivät.
Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut syönyt missään maailmassa.
Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.
Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria, punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.
Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti, kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.
Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.