Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.

Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden pehkojen suojassa.

Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.

Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa, luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain tyhmää unta.

Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa, yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.

Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti! Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen paratiisinlapsi akkunansa alla.

Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli, että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.

Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin voi tulla varakas, vakaantunut mies.

Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli. Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen sielunpyyntiretkellä.

Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.