Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa.
Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa, jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.
Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa. Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.
Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan, vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.
Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.
Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.
Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti. Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin läheisyydessä.
Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole unohtanut.
Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen, ilman että kangas tärveltyisi.
Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä, mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!