Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu, ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli siksi kuin sen tulla piti.
Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra Jumala kumminkin voi unohtaa.
Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen, samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen raosta päätään everstille.
Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.
Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.
Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa ja ovi lukossa.
Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan, niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.
Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja laskeusi levolle muitta mutkitta.
Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko jutusta.
Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi, joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet. Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän piirteensäkin.