[Minun oli haaveen valtakunta, nyt olen kukistunut kuningas.]
Kivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He melusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja kaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.
Kasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko jotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä kiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja huusivat: "Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko tulipalo?" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.
Tyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät: "Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko hautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän kaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?"
Joukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan, sen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja jonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone, riittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä! Kaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja lavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.
Katupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat. Kirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan valkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti viiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. "Mitä näkyy?" kirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä ja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. "Eikö yhtään ihmistä?" Näkyy kisälli, joka kannoittaa kenkiä. "Eikö näy ketään muuta?" Suuria mustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. "Eikö näy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?" Mestarin tuoli on tyhjä. Poika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on tyhjä.
Joukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta. Vanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin ja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti kyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa, kissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja tirskuivat, ihan avuttomina.
Valkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein täysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti. Se tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja juoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset koivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä hernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni täyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa päästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon keskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko ajatteli: "Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee kissasta ja kanoista, että isäntä on poissa."
Kuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta. Portit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä kallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. "Hän on karannut." Ihmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. "Hän on karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren vaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa! Kuka sitä olisi uskonut!"
Näin lauletaan eräässä laulussa: "Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja metsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla." Laulu on vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.