Tämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän jättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä oli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.
Nuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija puuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta, leikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä luutturiepuun.
Seudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät, mikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua voimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä vaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut iho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen hampaattomien ikenien yli.
Vaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana, viehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän pelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen, jottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita, kun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän säpsähti.
Hän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden, milloin toisen paikan siitä. Siinä oli "En voi kauemmin nähdä teitä molempia". Ja toisessa paikassa: "Nyt olen päässyt selville, että sinä ja Eriksson aiotte karata." Ja taas: "Elä tee niin, sillä kansan pahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat laillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies, hän jaksaa kyllä elättää sinut." Ja loppupuolella: "Anna ihmisten sanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko mitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä."
Kuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään. Joskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä haittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli aikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen salaisimmat ajatuksensa?
Miten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania ja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut ajatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut heidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa, vihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian siitä, joka ei vielä mitään ollut.
Vaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään. Selkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli muuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän toivottomista oloista.
Hän muisteli kirjeen muita rivejä. "Ei ole tarkoitukseni saattaa sinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle." Ja toisessa paikassa: "Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse vaiti, niin häpeä lankeaa minulle!"
Vaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä näin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui tuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian hääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä, halveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?