Suuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli messinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus miehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille. "Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä ulkona odottavat viedäksensä sinut pois."
Nainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten askeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta. Hän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan, kuollaksensa.
Kahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He kaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä kuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot, sitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän oli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä äsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki suuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita, tuskin harmaasta maasta eroittuvia.
Ne vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat ylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät kynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se oli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi täytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen, niin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot olivat niitä harmaita lintuja.
Muudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli jo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan lyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: "Sinä, Matti Lahtisen vaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt Jumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut."
Ei niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun tilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän tekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.
Vääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet! He lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme kyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!
Kielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä, syöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu liittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä tähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin muiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset. Kotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten hirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!
Sairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen hoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa vastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.
Karanneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi puolustaa noita kelvottomia. "Minun mieheni", hän virkkoi, "on hyvä". Naiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. "Hän on karannut. Hän ei ole parempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi sopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?"