Kadulla oli ahdinko ja portilla tungos. Oli tyrkkiviä kyynärpäitä ja purevia kieliä, katupoikia ja renkejä, piikoja ja työläismuijia, rauhallinen poliisi ja räyhäävää roskaväkeä. Armeija oli uusi ja ajanmukainen. Tanssiaiset kuihtuivat, kapakat lakastuivat. Hienosto ja rantajätkät, kaikki riensivät pelastusarmeijaan.
Sali oli matala. Perällä tyhjä puhujalava. Istuimina maalaamattomia penkkejä ja lainattuja tuoleja. Lattia paikkailtu, katto hiessä, lamput savusivat. Rautakamiini keskellä lattiaa levitti häkää ja kuumuutta. Kaikki paikat täyttyivät tuokiossa. Likinnä lavaa istui naisia, säädyllisinä kuin kirkossa, juhlallisina kuin morsiustuolissa, ja heidän takanaan oli renttuja ja ompelijatyttöjä, ja ovensuussa istuivat katupojat sylitysten. Mutta portilla oli tappelu sisäänpyrkivien kesken.
Lava oli tyhjä. Kello ei ollut soinut. Yksi vihelteli, toinen hymyili. Penkit potkittiin palasiksi. "Sotahuutoja" sinkoili ilmaleijoina joukon keskellä. Yleisö huvittelihe omin neuvoin.
Sivuovi aukeaa. Raitista ilmaa virtaa sisälle. Kamiinin tuli leimahti. Syntyi hiljaisuus. Tarkkaava odotus valtasi salin. Vihdoinkin he tulivat, kolme nuorta naista, kitaria kantaen ja kasvot melkein leveälaiteisten hattujen kätkössä. Lavan rappusille päästyään he oitis heittäysivät polvilleen.
Yksi heistä rukoili ääneen. Hän kohotti päänsä ja sulki silmänsä. Ääni viilsi kuin veitsi. Rukouksen aikana oli hiljaista. Katupojat ja rantajätkät eivät olleet vielä päässeet alkuun. He odottivat tunnustuksia ja vilkastuttavia säveliä.
Naiset alkoivat työnsä. He lauloivat ja rukoilivat, veisasivat ja saarnasivat. He hymyilivät ja puhuivat onnestaan. Heidän edessään oli joukko rantajätkiä. Nämä alkoivat nousta seisomaan ja astuivat penkeille. Kuului pahanenteistä melua joukosta. Naiset lavalta näkivät vilahdukselta hirmuisia naamoja savun läpi. Miehillä oli märät, likaiset, pahalle haisevat vaatteet. He sylkäsivät ja kirosivat joka sanalle. Nämä naiset, joiden täytyi taistella heidän kanssaan, puhuivat onnestaan.
Kuinka rohkea tuo pikku armeija oli! Kuinka kaunista rohkeus onkaan! On kyllä ylpeyden aihetta, kun on Jumalan seurassa! Ei sopinut nauraa noille leveähattuisille. Päin vastoin oli hyvin uskottavaa, että he vielä voittaisivat nuo kamaroituneet kädet, julmat kasvot ja kiroilevat huulet.
"Yhtykäämme laulamaan!" huusivat pelastussotamiehet, "yhtykäämme laulamaan! On suloista laulaa." He näppäilivät kitaroitaan ja aloittivat useasti saman värssyn. Yksi ja toinen lähellä istuvista jo yhtyikin lauluun. Mutta nyt kaikui ovelta kevytmielinen renkutus. Sävelet taistelivat säveliä vastaan, sanat sanoja, ja kitara vihellyspilliä vastaan. Naisten voimakkaat, harjaantuneet äänet kilpailivat poikien käheiden, äänenmurroksessa olevien ja miesten möräjävien bassojen kanssa. Kun renkutuslaulu oli raukeamaisillaan, alettiin polkea ja viheltää ovella. Armeijalaisten laulu, pelastuslaulu uupui kuin haavoitettu soturi. Melu oli hirmuista. Naiset heittäysivät polvilleen.
He olivat aivan masentuneina, silmät ummessa. Ruumiit huojuivat äänettömässä tuskassa. Melu vaikeni. Pelastuskapteeni alkoi yht'äkkiä: "Herra, kaikki nämä voitat Sinä itsellesi. Kiitos Herra, että tahdot sotajoukkoosi johdattaa nämä kaikki! Kiitos Herra, että me saamme tuoda ne luoksesi!"
Kansajoukko kirkui, kähisi ja ulvoi. Oli kuin kaikkia näitä kurkkuja olisi kutkuttanut terävä veitsi. Oli kuin ihmiset olisivat pelänneet tulevansa voitetuiksi, aivan kuin he olisivat unohtaneet tulleensa vapaaehtoisesti.