Sanat olivat vain hiukan muutettuja. Suomalaisen paimentytön laulu oli hellävaroin muodosteltu Jeesuksen kutsuksi sieluille. "Voi minun kultani, kun et tule jo."
Lempeästi värähdellen kuin lapsen rukous, kuin hyväily, kuin siunaus, tunki laulu sieluun.
Seurakunta oli ääneti, se vaipui säveleihin. "Vuoret ja metsät ikävöivät, taivas ja maa ovat odotuksessa. Ihminen ja kaikki mitä maailmassa on, janoovat, ettäs avajaisit valolle sielusi. Silloin kirkkaus leviää yli maan, eläimet pääsevät alennustilastaan. Luomakunnan huokaus loppuu."
"Voi minun kultani, kun et tule jo."
Ei ole totta, että olet unohtunut kuninkaan kultaisen kartanon puoleen. Synkissä metsissä, kurjissa hökkeleissä viihdyt. Ja sittenkin sinä kieltäydyt tulemasta; Minun valoisa taivaani ei sinua vedä.
"Voi minun kultani, miks' et tule jo?"
Salissa yhä useampi yhtyi lauluun. He eivät tietäneet, mitä sanoja käyttivät. Sävel oli kylliksi. He päästivät koko kaipuunsa ilmoille näissä sävelissä. Jo laulettiin ovenkin suussa. Laulu mursi sydämet, masensi tahdon. Se ei soinut enää kuin surkea valitus, vaan voimakkaana, mahtavana, käskevänä.
"Voi oma kultani, miks' et tule jo?"
Ovensuussa, pahimpien joukossa seisoi Matti Lahtinen. Hän oli kovin rentun näköinen, vaikkei ollut juovuksissa sinä iltana. Hän seisoi ja ajatteli; "Jospa saisin puhua, jospa saisin puhua."
Tämä oli merkillisin tilaisuus ja huone mitä hän oli nähnyt. Joku ääni puhui hänelle. "Tämä on se kaisla, jolle saat kuiskata, ne aallot, jotka kannattavat äänesi."