Laulajat hätkähtivät. Oli, kuin he olisivat kuulleet korvissaan leijonan karjuntaa. Voimakas, hirveä ääni puhui hirveitä sanoja.
Hän pilkkasi Jumalaa. Miksi ihmiset viitsivät Jumalaa palvella! Hän hylkää kumminkin kaikki, jotka häntä palvelevat. Hän petti oman poikansakin. Jumala ei auta ketään.
Ääni paisui yhä mahtavammaksi ja hetki hetkeltä yhä pauhaavammaksi. Moista voimaa ei olisi kukaan luullut lähtevän ihmiskeuhkoista. Sellaisen raivon puuskaa ei ollut kukaan ennen kuullut särjetystä, poljetusta sydämestä puhkeavan. He painoivat päänsä kuin erämaan vaeltaja myrskyn noustessa.
Jylhän mahtavia sanoja. Ne olivat kuin välähteleviä vasaraniskuja Jumalan valtaistuinta vastaan; Häntä vastaan, joka kiusasi Jobia, antoi marttyyrien kärsiä ja tunnustajiensa palaa roviolla. "Tuo kurja, milloin hän korjaa valtakuntansa? Milloin hän lakkaa auttamasta pahuuden voittoa?"
Muutamat olivat alussa koettaneet nauraa. Toiset olivat luulleet kaiken olevan leikkiä, mutta nyt vapisten kuulivat, että se oli täyttä totta. Jo nousi muutamia paetakseen puhujalavalle. He pakenivat pelastusarmeijan turviin, sillä tämä veti Jumalan vihan heidän päällensä.
Ääni kysyi kiukusta kähisten, mitä palkkaa he odottivat vaivastaan, kun palvelivat Jumalaa? Heidän ei huolinut odottaakaan taivasta, sillä Jumala oli tarkka taivaalleen. "Muuan mies", sanoi hän, "oli tehnyt enemmän hyvää kuin tarvitaan autuuden ansaitsemiseksi. Hän oli antanut suuremman uhrin, kuin mitä Jumala vaatii. Mutta sitten hän viekoittui syntiin. Elämä on pitkä. Hän tuhlasi ansaitsemansa armon jo tässä maailmassa. Hän joutui kadotettujen joukkoon."
Puhe oli kuin peloittava pohjoismyrsky, joka ajaa laivat satamaan. Pilkkaajan puhuessa syöksyi naisia lavalle. Tartuttiin pelastussotilaiden käsiin ja niitä suudeltiin. Herätys seurasi herätystä. Sotilaat ehtivät töin tuskin ottaa heitä kaikkia vastaan. Vanhukset ja pojat ylistivät Jumalaa.
Mutta puhuja jatkoi. Sanat hurmasivat häntä. Hän virkkoi itsekseen: "Minä puhun, minä puhun, vihdoinkin puhun. Minä sanon heille salaisuuteni enkä kumminkaan sano sitä." Ensi kertaa sen jälkeen kuin hän suuren uhrinsa oli tehnyt, tunsi hän itsensä surustansa päässeeksi.
* * * * *
Oli keskikesän sunnuntai-aamupäivä. Kaupunki oli kuin kivinen erämaa. Ei näkynyt edes kissaa, ei varpusta, tuskinpa kärpästäkään päivänpuoleisella seinällä. Ei kohonnut savua ainoastakaan uuninpiipusta. Tuskinpa oli ilmaakaan tukahduttavilla kaduilla. Koko seutu oli kuin kivikkopelto, josta kohosi kiviseiniä.