Missä olivat koirat ja ihmiset? Missä olivat nuoret naiset kaitoine hameineen, leveine hihoineen, pitkine käsineineen ja punaisine päivänvarjoineen? Missä olivat puotipojat ja keikarit, pelastussotilaat ja katupojat?
Mihin ne riensivät tänä kasteen virkistämänä aamuna nuo kirjavat huviretkeilijäjoukot vasuineen, käsihanureineen ja pulloineen, joita laivat olivat kukkurallaan? Ja miks'ei kuulunut pitkää raittiusväen kulkuetta? Liput liehuivat, rummut rämisivät, katupojat hoilivat, hyppivät, hurrasivat. Tai missä nyt viipyivät sinikuomuiset vaunut, joissa pienokaiset nukkuivat isien ja äitien juhlallisina heitä työntäessä pitkin katuja?
He kaikki olivat metsään menossa. Heidän vaikerruksensa kajahteli kaduilla. Oli kuin rakennukset olisivat ajaneet heitä jälestä. Vihdoinkin, vihdoinkin pilkoitti vihreyttä. Aivan kaupungin lähelle, missä tie kiemurtelee yli korkeiden, alavien ketojen, missä leivo iloisemmin lirittelee, missä apilas tuoksuu hunajatuoksuaan, sinne olivat ensimäiset uuvahtaneet. Hattu niskassa, nenä nurmessa kylpivät he auringonpaisteessa ja kukkaistuoksussa, sielun virkistyessä levosta ja laiskuudesta.
Mutta metsään vievällä tiellä ponnistelivat eväspussien kantajat ja pyöräilijät. Pojat kulkivat lapioineen ja kirkkaine metallilaukkuineen. Tytöt tanssivat tomupilvien keskellä. Taivas, lippuja, rumpuja, käsityöläisperheitä ja työmiesjoukkoja. Vaunuja vetävät pystyyn kahoilevat hevoset heittivät etujalkojaan joukkojen päällitse. Raju, juopunut kisälli hyppäsi rattaille, mutta reippaat naiset tyrkkäsivät hänet alas ja nyt hän räpisteli selällään maantien tomussa.
Satakieli metsässä soitti ja lauloi, vihelti ja raksutteli. Koivut eivät viihtyneet siellä. Ne olivat mustuneet juuriltaan. Pyökit muodostivat korkeita temppelejä, kerros kerroksen päälle poikkijuovaisesta vihreydestään. Sammakko istui pyydystellen kielellään kärpäsiä. Se sai yhden joka nykäisyllä. Siili samoili vanhoissa kahisevissa pyökinlehdissä. Sudenkorennot lensivät noron poikki välkkyvin siivin. Ihmiset painautuivat eväskoriensa ääreen. Kultakuoriaisia ryömi heidän ympärillään ruohikossa. Sirittävät, ketterät sirkat koettivat tehdä heidän sunnuntainsa hauskaksi.
Yhtäkkiä hävisi siili. Se kääriytyi piikkeihinsä. Sirkat sukelsivat ruohikkoon, aivan mykistyneinä. Satakieli oli laulaa itsensä hulluksi. Kitaransoittoa, kitaransoittoa! Pelastusarmeija kulki pyökkien alitse. Väki syöksyi ylös tylsästä levostaan puiden siimeksestä. Tanssilava ja krokettikenttä jäivät tyhjiksi. Kiikku ja karuselli saivat tunnin lepoajan. Penkit täyttyivät ja kuulijoita istui joka mättäälle.
Pelastusarmeija oli nyt kasvanut mahtavaksi ja voimakkaaksi. Useita ihania kasvoja varjosti nyt pelastushattu. Moni vankka mies oli pukeutunut punaiseen takkiin. Järjestys ja rauha vallitsi joukoissa. Herjaussanoja ei uskallettu päästää ulos huulilta. Kiroukset saivat jymähdellä vahingottomina hampaiden takana. Ja Matti Lahtinen, tuo mainio Jumalan kieltäjä, seisoi nyt lavan edustalla lipunkantajana. Punaiset lipun liepeet hyväilivät ystävällisesti hänen harmaita hapsiaan.
Pelastussotilaat eivät olleet unohtaneet vanhusta. Häntä oli heidän kiittäminen ensimäisestä voitostaan. He tulivat hänen luokseen hänen yksinäisyyteensä. He pesivät hänen lattiansa ja korjasivat hänen vaatteensa. He eivät kieltäytyneet seurustelemasta hänen kanssaan ja hän sai heidän kokouksissaan puhua.
Siitä pitäen kun hän oli rikkonut hiljaisuuden, oli hän onnellinen. Hän ei ollut enää Jumalan vihollinen. Hänessä oli kuohahtelevaa voimaa. Hän oli onnellinen saadessaan päästää sen kuuluville. Oli onnellinen, kun salit kajahtelivat hänen leijonanäänestään.
Hän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa. Väärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka tehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän puhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä kumminkaan kertomatta.