Ja hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen takiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti heitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät hänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä valituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle opettanut.
Kenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja kuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija, joka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren rikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja elämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli hänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka valonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana kulki kautta muinaisten taistelutanterien.
Raju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut kottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina kuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset polvilleen käsiänsä vääntelemään?
Häntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi tyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä syvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.
Ne puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen huudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä, pelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta niitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia. Sydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat. Ei voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan saakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden puheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.
Sinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka
Jumalaa oli palveltava? — Niinkuin Uria palveli kuningastaan.
Nyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan lennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius pelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän hymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä muistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.
Hänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla aavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata, ajatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa kirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien ja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän näki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei mennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi kuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin paimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon hymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka huiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi, jos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!
Hän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee kuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän lukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies. Hän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee ja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa kuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. — —
Niin on Jumalankin tahtoa toteltava veriin, kuolemaan saakka. — — —